*Antaa blogille tekohengitystä*
No niin, kuollutta on ollut niin seuraelämässä kuin siitä kirjoitettaessa, mutta kun viikonloppuna sai taas hieman ajateltavaa, niin pitäähän se tänne purkaa.
Lainatakseni itselleni hyvin rakasta yhtyettä eli Pariisin Kevättä:
"Hei mitä sä vaiheilet?"
Tämä kysymys siis ihan omalle päälleni osoitettu. Kun nyt tuntuu, että pitkään vajan nurkassa maanneet ajatusmyllyt kun on otettu käyttöön, niin hivenen hurttaa kone tyhjää.
Skenaario oli siis tämä: Poika (1), Tyttö (1), lauantai-ilta (myös 1), suudelmia (monta) ja yhteinen yöpaikka (1).
Tästä voi jatkaa monella eri tavalla, tällä kertaa tilanne jatkui ihan normaalisti tekstiviestien vaihdolla. Kaikki kunnossa, eikö?
No EI.
Hyvin helposti saa itselleen selitettyä mustan valkoiseksi ja toisen erittäin vastahakoiseksi ja tilanteen täysin mahdottomaksi ja oikeastaan sellaiseksi, että se kannattaisi se ensimmäinenkin tekstiviesti jättää lähettämättä. Kun eihän se kuitenkaan ja tämä oli nyt tässä.
Ylianalysoinnin kohteeksi kelpaavat puolikkaat lauseet ja poistuessa viimeiseksi lausuttu sana (se kädenheilautuskin oli aika puolihuolimaton, mitä SE MERKITSEE?!).
Onneksi on ystäviä, jotka voivat takoa järjen lekalla hieman siementä kalloon, että nyt rauhoitutaan ja otetaan muutama Berocca jonka jälkeen mietitään asiaa uudemmalta tolalta. Ja kaikki on hetken hyvin.
Kunnes tulee hetki jolloin viimeiseen tekstiviestiin ei saa vastausta ja koko vene menee nurin uudestaan. Tällä kertaa koskessa.
(Huolestuneille lukijoilleni, näin optimistisesti monikossa, ei hätää, en ole vanhanpiian elämää mihinkään lopettamassa. Kunhan kiirehdin paikkaani sydäntahdistimien jonotuslistalla).
maanantai, 5. joulukuuta 2011
perjantai, 5. elokuuta 2011
Täällä taas!
Aivan, kuten huolestunut kommentoija tuossa jo antoi ilmi, edellisestä päivityksestä on jo aikaa.
Mitä tässä välissä on siis tapahtunut?
.
.
.
Ei mitään. Yksi yhden illan juttu, joka selkeytti kovasti toki maailmankuvaani, mutta muuten hiljaista on ollut kuin jäidenpolttolaitoksella.
Tänään kuitenkin koin valaistumisen hetken, joka tietenkin täytyy jakaa blogini uskollisen lukijan (ei teitä yhtä enempää voi olla) kanssa. Nimittäin mihin miehiä tarvitaan?
Valaistuminen tuli, kun raahasin 30 kg:n laatikkokasaa (yksi (1) metri x metri laatikko ja yksi (1) 30 cm x 30 cm laatikko) ylämäkeen. HAH. Ei tarvittu miehiä!
Sen jälkeen vielä kokosin laatikon sisällön (joka monimutkaisuudessaan löi pahaiset ruotsalaisen huonekaluhallin sudoku-palapelit laudalta leikiten) ihan yksin ilman porakonetta, niin olin täysin varma asiasta. Ei niitä suoranaisesti tarvitse yhtään mihinkään.
Jaha, takarivistä heitetään argumentteja? Seksi? Hoituu apuvälineillä tai kuulemma jo naisten keskenkin ihan hyvin. Jaa lisääntyminen? No mielestäni lisääntyminen ei kuulu välttämättömiin tarpeisiin, mutta jos sitä haluaa harrastaa niin klinikoitahan on. Tai voi ottaa sen miehen.
En nyt tässä kuitenkaan ala vyöttämään telaketjuja ylleni tai polttamaan ihania pilkullisia rintaliivejäni, koska miehethän ovat varsin kivoja. Tämän oivalluksen tarkoituksena on vain painottaa sitä, että jos joku nainen vinkuu ja uikuttaa, että hän "tarvitsee" miehen, niin häntä saa aivan vapaasti lyödä tiedon avokämmenellä takaraivoon. Sen sijaan pitäisi sanoa, että elämässäni on tilaa miehelle, ja olisihan sellainen kiva. Mutta. Ilmankin pärjää.
Mitä tässä välissä on siis tapahtunut?
.
.
.
Ei mitään. Yksi yhden illan juttu, joka selkeytti kovasti toki maailmankuvaani, mutta muuten hiljaista on ollut kuin jäidenpolttolaitoksella.
Tänään kuitenkin koin valaistumisen hetken, joka tietenkin täytyy jakaa blogini uskollisen lukijan (ei teitä yhtä enempää voi olla) kanssa. Nimittäin mihin miehiä tarvitaan?
Valaistuminen tuli, kun raahasin 30 kg:n laatikkokasaa (yksi (1) metri x metri laatikko ja yksi (1) 30 cm x 30 cm laatikko) ylämäkeen. HAH. Ei tarvittu miehiä!
Sen jälkeen vielä kokosin laatikon sisällön (joka monimutkaisuudessaan löi pahaiset ruotsalaisen huonekaluhallin sudoku-palapelit laudalta leikiten) ihan yksin ilman porakonetta, niin olin täysin varma asiasta. Ei niitä suoranaisesti tarvitse yhtään mihinkään.
Jaha, takarivistä heitetään argumentteja? Seksi? Hoituu apuvälineillä tai kuulemma jo naisten keskenkin ihan hyvin. Jaa lisääntyminen? No mielestäni lisääntyminen ei kuulu välttämättömiin tarpeisiin, mutta jos sitä haluaa harrastaa niin klinikoitahan on. Tai voi ottaa sen miehen.
En nyt tässä kuitenkaan ala vyöttämään telaketjuja ylleni tai polttamaan ihania pilkullisia rintaliivejäni, koska miehethän ovat varsin kivoja. Tämän oivalluksen tarkoituksena on vain painottaa sitä, että jos joku nainen vinkuu ja uikuttaa, että hän "tarvitsee" miehen, niin häntä saa aivan vapaasti lyödä tiedon avokämmenellä takaraivoon. Sen sijaan pitäisi sanoa, että elämässäni on tilaa miehelle, ja olisihan sellainen kiva. Mutta. Ilmankin pärjää.
lauantai, 23. huhtikuuta 2011
keskiviikko, 20. huhtikuuta 2011
Kinkkupitsa? Kinkkupitsa.
Oho, meinasi karata teksti maailmalle ennen aikojaan.
Kerrotaan, että miehet ajattelevat seksiä ainakin kerran minuutissa (joidenkin lähteiden mukaan viiden sekunnin välein, mutta se tuntuu jo liioittelulta). Voisin väittää, että naiset tekevät samaa, seksin tilalle vaihdetaan vain miehet yleensä.
Jos pyydyksessä on jo mies, niin sitä vatvotaan, että mitä se nyt ajattelee, ja mitä se nyt käytöksellään tarkoittaa ja vieläköhän se rakastaa. Jos äijänvonkale on vasta katiskan suuaukolla, niin sitten aivot käyvät ylikierroksilla ja päässä pyörii perinteinen ''mitä se tolla tarkoitti ja tykkääköhän se musta ja miksi se tolle losolle hymyilee mut mulle ei" -ajatusketju. Ja jos miehestä ei ole hajuakaan, niin silloin aivot pohdiskelevat sen ongelman parissa, että mistäs sellaisen saisi. Seksihommat lohkaisevat tästä ajatuskierrosta murto-osan, toki niitäkin välillä päähän pilkahtaa.
Tästä naisten vatvomisesta elantonsa repii iso läjä naistenlehtiä sekä tv-sarjasta elokuvatrilogiaksi jo paisua Sinkkuelämää. Nainen tarvitsee aikaa pyöritellä ja pohtia, mietiskellä ja suunnitella.
Miehille se on yksinkertaisempaa. Jos he tykkäävät, he näyttävät sen ja odottelevat naisen reaktiota. Nainen taas alunperinkään ei tiedä tykkääkö, hän haluaa tutustua enemmän ja päättää sitten. Toki senkään jälkeen omaa kiinnostustaan ei voi näyttää, kun eihän sitä tiedä tykkääkö mies vai ei (ps. kyllä sen tietää, ne näyttää sen) ja tilannetta pitää vatvoa pitkän aikaa.
Joskus miesten kannalta naisten vatvomisessa on hyötyä. Nimittäin naiset voivat muuttaa mielensä miehen fckbl-tasosta "kunhan ensin tutustutaan". Lähteideni mukaan miehillä se on pysyvä panisin-en panisi -asteikko. Naiset taas vakuuttelevat itselleen ja muille, että esimerkiksi miehen ulkonäöllä (ja seksikkyydellä) ei ole tavattaessa merkitystä, kun tutustumisen myötä voi sitten kiinnostus herätä.
Itsehän ajattelen kuten miehet. Jos toinen ei ole fckbl, niin se ei ole ja siinä ei auta edes se, jos se lukee alasti jalkojeni juuressa Tommy Tabermannia, ruusu hampaiden välissä sekä mandoliinin soidessa taustalla.
Ai niin, kun uskollisilta lukijoiltani kuitenkin tulee vikinää, niin kerrottakoon, että Nettideitti, teh ultimate experience Part II poiki jopa yhdet treffit oikeinkin mukavanoloisen kollin kanssa. Harmi vaan, että ei siellä kyllä mitkään kipinät lennelleet, ja vaikka naispuoliset ystäväni yrittävät vakuuttaa, että vatvomisella ja uudestaannäkemisellä saataisiin se sytkäri kaivettua ja jotain pikkunuotiota alulle, niin miehisenä luotan itse omaan fckbl-anturiini. Ja kun toinenkin on mies niin lienee turha odotella sieltäkään suunnalta sääli/epätoivo-yhteydenottoa.
Mutta ei se mitään, kohta pääsee heristelemään höyhenillä koristeltuja risuja ja hokemaan ikiaikaista "palkka mulle!"-lorua. Pääsiäisen munajahti alkakoon!
Kerrotaan, että miehet ajattelevat seksiä ainakin kerran minuutissa (joidenkin lähteiden mukaan viiden sekunnin välein, mutta se tuntuu jo liioittelulta). Voisin väittää, että naiset tekevät samaa, seksin tilalle vaihdetaan vain miehet yleensä.
Jos pyydyksessä on jo mies, niin sitä vatvotaan, että mitä se nyt ajattelee, ja mitä se nyt käytöksellään tarkoittaa ja vieläköhän se rakastaa. Jos äijänvonkale on vasta katiskan suuaukolla, niin sitten aivot käyvät ylikierroksilla ja päässä pyörii perinteinen ''mitä se tolla tarkoitti ja tykkääköhän se musta ja miksi se tolle losolle hymyilee mut mulle ei" -ajatusketju. Ja jos miehestä ei ole hajuakaan, niin silloin aivot pohdiskelevat sen ongelman parissa, että mistäs sellaisen saisi. Seksihommat lohkaisevat tästä ajatuskierrosta murto-osan, toki niitäkin välillä päähän pilkahtaa.
Tästä naisten vatvomisesta elantonsa repii iso läjä naistenlehtiä sekä tv-sarjasta elokuvatrilogiaksi jo paisua Sinkkuelämää. Nainen tarvitsee aikaa pyöritellä ja pohtia, mietiskellä ja suunnitella.
Miehille se on yksinkertaisempaa. Jos he tykkäävät, he näyttävät sen ja odottelevat naisen reaktiota. Nainen taas alunperinkään ei tiedä tykkääkö, hän haluaa tutustua enemmän ja päättää sitten. Toki senkään jälkeen omaa kiinnostustaan ei voi näyttää, kun eihän sitä tiedä tykkääkö mies vai ei (ps. kyllä sen tietää, ne näyttää sen) ja tilannetta pitää vatvoa pitkän aikaa.
Joskus miesten kannalta naisten vatvomisessa on hyötyä. Nimittäin naiset voivat muuttaa mielensä miehen fckbl-tasosta "kunhan ensin tutustutaan". Lähteideni mukaan miehillä se on pysyvä panisin-en panisi -asteikko. Naiset taas vakuuttelevat itselleen ja muille, että esimerkiksi miehen ulkonäöllä (ja seksikkyydellä) ei ole tavattaessa merkitystä, kun tutustumisen myötä voi sitten kiinnostus herätä.
Itsehän ajattelen kuten miehet. Jos toinen ei ole fckbl, niin se ei ole ja siinä ei auta edes se, jos se lukee alasti jalkojeni juuressa Tommy Tabermannia, ruusu hampaiden välissä sekä mandoliinin soidessa taustalla.
Ai niin, kun uskollisilta lukijoiltani kuitenkin tulee vikinää, niin kerrottakoon, että Nettideitti, teh ultimate experience Part II poiki jopa yhdet treffit oikeinkin mukavanoloisen kollin kanssa. Harmi vaan, että ei siellä kyllä mitkään kipinät lennelleet, ja vaikka naispuoliset ystäväni yrittävät vakuuttaa, että vatvomisella ja uudestaannäkemisellä saataisiin se sytkäri kaivettua ja jotain pikkunuotiota alulle, niin miehisenä luotan itse omaan fckbl-anturiini. Ja kun toinenkin on mies niin lienee turha odotella sieltäkään suunnalta sääli/epätoivo-yhteydenottoa.
Mutta ei se mitään, kohta pääsee heristelemään höyhenillä koristeltuja risuja ja hokemaan ikiaikaista "palkka mulle!"-lorua. Pääsiäisen munajahti alkakoon!
torstai, 14. huhtikuuta 2011
Kipeäätekevän kauniit pojat ja tytöt
Tulin eilen Vantaalta takaisin keskustaan. Ei, älkää kysykö mitä minä tein Vantaalla, ette halua tietää.
Kuitenkin noustessani metrosta näin kadulla kipeäätekevän kauniin rokkipojan. Kyllähän te tiedätte, laiha, mustat farkut, tennarit, rokkitukka, nätti naama jne. Ja jotenkin tiesin, että se odottaa omaa rokkityttöään. Ja kohta siihen riensikin kipeäätekevän kaunis rokkityttö (pieni, laiha, pörrönen tukka, nätit ja vähän boheemit mutta kutenkin siistit ja viimeseen asti mietityt vaatteet ja kengät).
Ajattelin siinä hetkessä, että meikä ei tuu koskaan saamaan tuommosta kipeäätekevän kaunista rokkipoikaa. Ihan siksi, koska paahdan menemään tuolla homssuisena, tukka joskus kampaamattomana, hame vyötärölle hilautuen, vessapaperia kengässä, hammastahnaa suupielissä ja jos meikkaan niin ripsarit poskilla. Ei tämmöset "homssantuusat" saa poikia jotka on varattu täydellisille olennoille.
Huokaus.
Joskus helpottaisi, jos ne rokkitytöt edes kerran kävelisivät sitä vessapaperia kengässä tai hame survottuna sukkahousuihin. Mutta ei, he ovat täydellisiä. Aina.
Kuitenkin noustessani metrosta näin kadulla kipeäätekevän kauniin rokkipojan. Kyllähän te tiedätte, laiha, mustat farkut, tennarit, rokkitukka, nätti naama jne. Ja jotenkin tiesin, että se odottaa omaa rokkityttöään. Ja kohta siihen riensikin kipeäätekevän kaunis rokkityttö (pieni, laiha, pörrönen tukka, nätit ja vähän boheemit mutta kutenkin siistit ja viimeseen asti mietityt vaatteet ja kengät).
Ajattelin siinä hetkessä, että meikä ei tuu koskaan saamaan tuommosta kipeäätekevän kaunista rokkipoikaa. Ihan siksi, koska paahdan menemään tuolla homssuisena, tukka joskus kampaamattomana, hame vyötärölle hilautuen, vessapaperia kengässä, hammastahnaa suupielissä ja jos meikkaan niin ripsarit poskilla. Ei tämmöset "homssantuusat" saa poikia jotka on varattu täydellisille olennoille.
Huokaus.
Joskus helpottaisi, jos ne rokkitytöt edes kerran kävelisivät sitä vessapaperia kengässä tai hame survottuna sukkahousuihin. Mutta ei, he ovat täydellisiä. Aina.
maanantai, 4. huhtikuuta 2011
Ihastumisvaara
Tänään, tai, no jo eilen, koettiin ensimmäinen rehellinen kesäsade, joka toi mukanaan toivoa myös siitä, että nyt ne perkeleen lumet on ja pysyy poissa kaduilta. Enää ei tule takatalvea.
Joten, voidaan olettaa ja jopa sanoa, että kevät on täällä. Hyvä juttu ilmastollisesti, lämmintä, aurinkoa jne.
Ihmissuhteiden kannalta ihan perseestä. Pitää kammata hiukset aamulla kun ei voi enää syrtätä pipoa korville. Pitää pitää muitankin kenkiä kuin uskollisia tennareita. Pitää meikata, koska kalvakkuutta ei voi enää pistää syys/talvi/kaamos/lumimasennuksen syyksi.
Mutta eritoten siksi, että itse olen aurinkoenergialla käyvä otus ja kun kevätaurinko pikkuhiukkasen pilkottelee, niin hormonimylly päsähtää pyörimään ylikierroksilla.
Tämä tarkoittaa vakavaa ihastumisvaaraa. Etenkin siksi, että ei ole ketään potentiaalista ihastumisen kohdetta ollut lähimaillakaan, vaan käsi poskella toteutetut huokailut on pitänyt kohdistaa amerikkalaisten viihdesarjojen tähtiin. Joten tiedän tasan tarkkaan, että ihastun, läkähdyn ja teinitermein sanottuna läimähdän korviani myöten ensimmäiseen kohtuu-ok-hyvännäköiseen kaksilahkeiseen joka edes juttelee minulle enempää, kuin pakolliset tervehdykset. Kun keväthöyryisessä päässäni olen ihan varma, että se tarkoittaa sitä, että mies on kiinnostunut. Kyllä vain, se, että se juttelee juuri minulle on se ainoa merkki mitä tarvitaan, kun käsi jo hapuilee vaaleanpunaista tussia ja piirtelee sydämiä vihkon reunaan.
Okei, ihastuminen on ihanaa, se tuo väriä tylsiin päiviin kun voi kytätä ihastumisensa kohdetta mesessä/facebookissa/kadulla/sanomalehden välistä/kiikarilla/kuumailmapallosta/naapurin puusta, tiedättehän te. Mutta, jos ihastumisen kriteerinä on nopeus, eli sitä valitaan se ensimmäinen joka sattuu tähtäimeen, niin ennusteet sille, että ihastumisen kohde olisi "se oikea" (tai edes "se väärä mutta joka tuntuu tosi pitkään oikealta, tai ei edes tunnu mutta on ainakin hyvä sängyssä niin että sitä kestää pidempään"), ovat aika huonot. Niinpä ainakin itseni kohdalla tällaiset salamaihastumiset ovat johtaneet joskus hyvinkin noloihin lopputuloksiin, kun on vihdoin saanut sen ihastuksensa kammettua puolinelsonilla ketoon, ja sitten tajuaa, ettei se nyt ollut oikein kummonenkaan.
Noh, pelko perseessä odotellaan kevään etenemistä. Viime viikonloppu oli onneksi hiljaiseloa tutussa pariskuntaseurassa niin mitään peruuttamatonta ei tapahtunut. Mitähän turvallista sitä keksisi loppukevääksi ja -kesäksi, voisi turhat hasardit välttää tänä vuonna.
Joten, voidaan olettaa ja jopa sanoa, että kevät on täällä. Hyvä juttu ilmastollisesti, lämmintä, aurinkoa jne.
Ihmissuhteiden kannalta ihan perseestä. Pitää kammata hiukset aamulla kun ei voi enää syrtätä pipoa korville. Pitää pitää muitankin kenkiä kuin uskollisia tennareita. Pitää meikata, koska kalvakkuutta ei voi enää pistää syys/talvi/kaamos/lumimasennuksen syyksi.
Mutta eritoten siksi, että itse olen aurinkoenergialla käyvä otus ja kun kevätaurinko pikkuhiukkasen pilkottelee, niin hormonimylly päsähtää pyörimään ylikierroksilla.
Tämä tarkoittaa vakavaa ihastumisvaaraa. Etenkin siksi, että ei ole ketään potentiaalista ihastumisen kohdetta ollut lähimaillakaan, vaan käsi poskella toteutetut huokailut on pitänyt kohdistaa amerikkalaisten viihdesarjojen tähtiin. Joten tiedän tasan tarkkaan, että ihastun, läkähdyn ja teinitermein sanottuna läimähdän korviani myöten ensimmäiseen kohtuu-ok-hyvännäköiseen kaksilahkeiseen joka edes juttelee minulle enempää, kuin pakolliset tervehdykset. Kun keväthöyryisessä päässäni olen ihan varma, että se tarkoittaa sitä, että mies on kiinnostunut. Kyllä vain, se, että se juttelee juuri minulle on se ainoa merkki mitä tarvitaan, kun käsi jo hapuilee vaaleanpunaista tussia ja piirtelee sydämiä vihkon reunaan.
Okei, ihastuminen on ihanaa, se tuo väriä tylsiin päiviin kun voi kytätä ihastumisensa kohdetta mesessä/facebookissa/kadulla/sanomalehden välistä/kiikarilla/kuumailmapallosta/naapurin puusta, tiedättehän te. Mutta, jos ihastumisen kriteerinä on nopeus, eli sitä valitaan se ensimmäinen joka sattuu tähtäimeen, niin ennusteet sille, että ihastumisen kohde olisi "se oikea" (tai edes "se väärä mutta joka tuntuu tosi pitkään oikealta, tai ei edes tunnu mutta on ainakin hyvä sängyssä niin että sitä kestää pidempään"), ovat aika huonot. Niinpä ainakin itseni kohdalla tällaiset salamaihastumiset ovat johtaneet joskus hyvinkin noloihin lopputuloksiin, kun on vihdoin saanut sen ihastuksensa kammettua puolinelsonilla ketoon, ja sitten tajuaa, ettei se nyt ollut oikein kummonenkaan.
Noh, pelko perseessä odotellaan kevään etenemistä. Viime viikonloppu oli onneksi hiljaiseloa tutussa pariskuntaseurassa niin mitään peruuttamatonta ei tapahtunut. Mitähän turvallista sitä keksisi loppukevääksi ja -kesäksi, voisi turhat hasardit välttää tänä vuonna.
torstai, 31. maaliskuuta 2011
Haussa ihan kuka vaan ja mistä vaan
Olen viimeisen parin viikon aikana viihdyttänyt itseäni selailemalla nettideitti-ilmotuksia. Juu, omakin tuli väsättyä, mutta sen kohtalo oli lyhyt ja varsin traaginen. Tästä lisää myöhemmin, jahka olen saanut tapauksen prosessoitua mielessäni ja pystyn siitä taas puhumaan.
Mutta ne muiden ilmoitukset. Niiden selaaminen on samaan aikaan masentavaa, riemastuttavaa sekä valaisevaa. Hyvin pienen selausotannan jälkeen (20-30 -vuotiaat helsinkiläismiehet sekä kilpailun arvioimiseksi varovasti mulkoillut naisten ilmoitukset) voi sanoa, että kaikki hakevat huumorintajuista ja luotettavaa kumppania, jonka tulisi "huolehtia itsestään", vaikka ei tarvikaan olla urheilullinen.
Okei, oletetaan, että suhteet ovat kohtalaisen samat myös reaalimaailmassa, ja sinkut vaativat toisiltaan vain huumorintajua, luotettavuutta sekä itsestään huolehtimista mikä voi olla hakijan näkökannasta riippuen mitä vain. Aina lähtien siitä, ettei nyt näytä ihan Jabba the Hutilta päättyen himofitness-kisaajaan.
Niin tästä päästään asiaan joka on minua huolestuttanut ja kummastuttanut jo pitkään:
Millä pilipalikriteereillä se toinen valitaan?
Koska olen nähnyt monta tapausta, jossa ulkopuolisen silmään näyttää siltä, että kaveriporukassa on pari sinkkua jotka ovat päättäneet keskenään pariutua, että onpahan joku ja onhan tuo nyt huumorintajuinen ja luotettava, niin mikä jottei... Ja sitten sitä luullaan, että rakkaus on semmoista tohvelinmakuista elämää ja parin kakaran jälkeen ne tohvelitkin ovat oksennuksessa.
Newsflash vaan kaikille, teidän ei tarvitse tyytyä siihen ensimmäiseen huumorintajuiseen ja luotettavaan tyyppiin jonka kanssa nyt vähän housuissa vipajaa ja ei ihan aamulla ahdista. Koska tulossa on ihan varmasti sitten se tyyppi jonka kanssa maailma pysähtyy, ja onhan se sitten ikävää yrittää sotkua avata kun kotona odottaa oksennustohvelit.
Kyllä vain, vaikka itse olenkin kyyninen sinkku, niin olen luotettavalta taholta saanut kuulla, että niitä ihan oikeita ja kliseisiä sielunkumppaneita on olemassa. Ne löytää jahka lopettaa etsimisen, mutta pitää kätensä irti tohveleista ja silmänsä kuitenkin auki.
Itse en koskaan ole ollut tyytyjä, joten sen vuoksi kannankin 90% ajastani sinkkuuttani ylpeydellä, vaikka ei niitä ottajia nyt ihan torjuttavaksi asti ole ollut. Ainakaan jonossa torjuttavaksi.
Mutta ne muiden ilmoitukset. Niiden selaaminen on samaan aikaan masentavaa, riemastuttavaa sekä valaisevaa. Hyvin pienen selausotannan jälkeen (20-30 -vuotiaat helsinkiläismiehet sekä kilpailun arvioimiseksi varovasti mulkoillut naisten ilmoitukset) voi sanoa, että kaikki hakevat huumorintajuista ja luotettavaa kumppania, jonka tulisi "huolehtia itsestään", vaikka ei tarvikaan olla urheilullinen.
Okei, oletetaan, että suhteet ovat kohtalaisen samat myös reaalimaailmassa, ja sinkut vaativat toisiltaan vain huumorintajua, luotettavuutta sekä itsestään huolehtimista mikä voi olla hakijan näkökannasta riippuen mitä vain. Aina lähtien siitä, ettei nyt näytä ihan Jabba the Hutilta päättyen himofitness-kisaajaan.
Niin tästä päästään asiaan joka on minua huolestuttanut ja kummastuttanut jo pitkään:
Millä pilipalikriteereillä se toinen valitaan?
Koska olen nähnyt monta tapausta, jossa ulkopuolisen silmään näyttää siltä, että kaveriporukassa on pari sinkkua jotka ovat päättäneet keskenään pariutua, että onpahan joku ja onhan tuo nyt huumorintajuinen ja luotettava, niin mikä jottei... Ja sitten sitä luullaan, että rakkaus on semmoista tohvelinmakuista elämää ja parin kakaran jälkeen ne tohvelitkin ovat oksennuksessa.
Newsflash vaan kaikille, teidän ei tarvitse tyytyä siihen ensimmäiseen huumorintajuiseen ja luotettavaan tyyppiin jonka kanssa nyt vähän housuissa vipajaa ja ei ihan aamulla ahdista. Koska tulossa on ihan varmasti sitten se tyyppi jonka kanssa maailma pysähtyy, ja onhan se sitten ikävää yrittää sotkua avata kun kotona odottaa oksennustohvelit.
Kyllä vain, vaikka itse olenkin kyyninen sinkku, niin olen luotettavalta taholta saanut kuulla, että niitä ihan oikeita ja kliseisiä sielunkumppaneita on olemassa. Ne löytää jahka lopettaa etsimisen, mutta pitää kätensä irti tohveleista ja silmänsä kuitenkin auki.
Itse en koskaan ole ollut tyytyjä, joten sen vuoksi kannankin 90% ajastani sinkkuuttani ylpeydellä, vaikka ei niitä ottajia nyt ihan torjuttavaksi asti ole ollut. Ainakaan jonossa torjuttavaksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
