Olen viimeisen parin viikon aikana viihdyttänyt itseäni selailemalla nettideitti-ilmotuksia. Juu, omakin tuli väsättyä, mutta sen kohtalo oli lyhyt ja varsin traaginen. Tästä lisää myöhemmin, jahka olen saanut tapauksen prosessoitua mielessäni ja pystyn siitä taas puhumaan.
Mutta ne muiden ilmoitukset. Niiden selaaminen on samaan aikaan masentavaa, riemastuttavaa sekä valaisevaa. Hyvin pienen selausotannan jälkeen (20-30 -vuotiaat helsinkiläismiehet sekä kilpailun arvioimiseksi varovasti mulkoillut naisten ilmoitukset) voi sanoa, että kaikki hakevat huumorintajuista ja luotettavaa kumppania, jonka tulisi "huolehtia itsestään", vaikka ei tarvikaan olla urheilullinen.
Okei, oletetaan, että suhteet ovat kohtalaisen samat myös reaalimaailmassa, ja sinkut vaativat toisiltaan vain huumorintajua, luotettavuutta sekä itsestään huolehtimista mikä voi olla hakijan näkökannasta riippuen mitä vain. Aina lähtien siitä, ettei nyt näytä ihan Jabba the Hutilta päättyen himofitness-kisaajaan.
Niin tästä päästään asiaan joka on minua huolestuttanut ja kummastuttanut jo pitkään:
Millä pilipalikriteereillä se toinen valitaan?
Koska olen nähnyt monta tapausta, jossa ulkopuolisen silmään näyttää siltä, että kaveriporukassa on pari sinkkua jotka ovat päättäneet keskenään pariutua, että onpahan joku ja onhan tuo nyt huumorintajuinen ja luotettava, niin mikä jottei... Ja sitten sitä luullaan, että rakkaus on semmoista tohvelinmakuista elämää ja parin kakaran jälkeen ne tohvelitkin ovat oksennuksessa.
Newsflash vaan kaikille, teidän ei tarvitse tyytyä siihen ensimmäiseen huumorintajuiseen ja luotettavaan tyyppiin jonka kanssa nyt vähän housuissa vipajaa ja ei ihan aamulla ahdista. Koska tulossa on ihan varmasti sitten se tyyppi jonka kanssa maailma pysähtyy, ja onhan se sitten ikävää yrittää sotkua avata kun kotona odottaa oksennustohvelit.
Kyllä vain, vaikka itse olenkin kyyninen sinkku, niin olen luotettavalta taholta saanut kuulla, että niitä ihan oikeita ja kliseisiä sielunkumppaneita on olemassa. Ne löytää jahka lopettaa etsimisen, mutta pitää kätensä irti tohveleista ja silmänsä kuitenkin auki.
Itse en koskaan ole ollut tyytyjä, joten sen vuoksi kannankin 90% ajastani sinkkuuttani ylpeydellä, vaikka ei niitä ottajia nyt ihan torjuttavaksi asti ole ollut. Ainakaan jonossa torjuttavaksi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
No ehkä ne, jotka on kaveriporukassa löytäneet toisistaan sen luotettavan ja huumorintajuisin tyypin, ovat löytäneet samalla siitä tyypistä jotain muutakin. Kaikki ne pariskunnat, jotka näyttää tohvelipariskunnilta, ei välttämättä ole sellaisia. Tämän kahden ruksin (huumorintaju ja luotettavuus) takaa löytyy myös paljon muutakin: henkilökemiat natsaa, viihdytään aidosti yhdessä, omaa SAMANLAISEN huumorintajun...jne. Ne asiat ei ole itsestäänselvyyksiä.
VastaaPoistaToki sitten voi olla niitä suhteita, jossa on tulta ja tappuraa, mutta ei se tarkota että ne tunteet niissä tohvelisuhteissa ois yhtään sen pienempiä tai huonompia. Ehkä niitä ei ilmaista huutamalla tai paiskomalla tavaroita julkisesti, mutta se ei tarkota, etteikö ne olis yhtä suuria tunteita. Kyse on vaan persoonallisuudesta.
Eikä kukaan sano, että tarvii tyytyä, hyvä ettet tyydy.
Mutta entä kun se herra oikea, eli se luotettava ja huumorintajuinen tyyppi, sieltä tulee, niin voitko alkaa sitten rouva tohveliksi, jos se on se oikea?
En suinkaan sitä tarkoita, että tarvitsisi juuri niitä tavaroita nakella, vaan että toisen tavatessaan on sellainen "palaset loksahtivat yhteen" tunne. Sen kuulemma sitten huomaa, ja mulle ei sitä ainakaan ole tullut vastaan.
VastaaPoistaJa niin, en tiedä. Ehkä se pelko tohveloitumisesta (on on ihan oikea sana, katso vaikka) ajaa torjumaan potentiaaliset herra oikeat ovesta ulos oikein luudan kanssa.
Hulvaton kirjotus! Ja niin totta :D
VastaaPoista